Arvostelija: Gigante
Resident Evil 5: Gold Edition (Ps3, Xbox 360)
http://teagigs.deviantart.com/art/RE5-AI-parter-In-a-Nutshell-637521458
”Matka pimeim...siis valoisimpaan Afrikkaan.”
Vaikka
perinteinen Resident Evil hylättiin nelosen myötä, palataan vitososassa
päättämään klassisen reskujen juonikuviot. Toimintakauhu saa
vitososassa peräti osakseen sitä kuuluisaa edellisosien
Survival-meininkiä. Tässä tapauksesssa vitonen on siis
Selviytymistoimintaa (Survival Action).
Tarinantapainen menee tällä kertaa näin: Entinen
STARSin jäsen Chris Redfield on sittemmin (oikeastaan jo CV:n ajoilta )
siirtinyt Bioterrorismin vastaiseen järjestöön (Bioterrorism Security
Assessment Alliance) BSSA:han. Koska Umbrellan kaatumisen jälkeen on
markkinoille jäänyt rutosti kyseisen lafkan bioaseita ja näiden
jalostettuja piraattikopioita, on Chris kokemukseltaan oikea mies
hommaan.
Terästettyään parit vuodet aamupuurojaan steroidilla on
Redfieldin pojusta kasvanut järjetön ladonovi. Entisen toverinsa
kohtalo masentaa Chrissiä, mutta tästä huolimatta hän saa tehtäväkseen
siirtyä Afrikan maille duunailemaan. Yhdessä BSSA:n paikallisen osaston
jäsenen Sheva Alomarin kanssa Chrissin pitäisi vangita mustan pörssin
meklari Irving ennen kuin tämä saa myytyä pahoja bioterrorrismin
pöpöjään eteenpäin. Mutta, kuinka ollakaan, paikallinen väestö osoittaa
itsensä erittäin verenhimoisiksi...
Mutantteja ja muita
vastaantulevia mörköjä päästään paukuttelemaan putkessa nelosen tapaan,
mutta tällä kertaa nyt peräti (tekoäly)kaverin voimin. Väkipakolla
mukaan tungettu parteritila tarkoittaa sitä, että joudut paimentamaan
pälliä parteriasi silloinkin kun tahtoisit vain pelata yksinäsi. Kaveri
tarjoaa toki tulitukea ja toimii myös hyvänä kantomuulina ylimääräisille
tavaroille. Toisinaan kamun kanssa päästään ratkomaan muutamia
minimaalisia ovipulmia ja vastaavia. Se mitä mieltä olen
tekoälykumppanin yleisestä laadusta, jääköön loppuvaiheelle.
Meno
on entistäkin toiminallisempaa, mutta peli painottaa silti hyvin usein
säästämään harvoja kuteja ja parannusvälineitä, varsinkin kun edellisen
pelin esinevalikosta päätettiin siirtyä pienempään 3X3 malliin, jonka
aikana pelitilanne ei enää pysähdy paikoilleen. Tämä ratkaisu
mahdollistaa muutamat TODELLA kätevät pikanapit haluamilleen aseille,
jolloin valikossa pomppiminen pysyy minimissään. Vaikka tilat ovatkin
vähäiset, voi tavarat viskata esinesäilöön joko kuollessa tahi aina
kenttien lopussa.
Se, että millä logiikalla pelin
kauppamekaniikka ylipäätään toimii, ei kannata päätään vaivata, pääasia
että näkymätön meklari myy pyssyä ja parannusvälineitä. Peli ansaitsee
kehuja siitä, että parannussuihkeet hoivaavat kerralla kummatkin
pelaajat, eikä vain yhtä.
Toiminnalliseen meininkiin
palatakseni, on kyllä pakko myöntää että nyt pelin lähitaisteluliikkeet
hoituvat erittäin sujuvasti. Aina eri tavalla osumaan reagoivaa
vihollista voi käydä rankaisemassa erilaisilla moovseilla. Varsinkin
kaverin avustuksella voi tarjota kunnon turpasaunat muutamien
yhtenäisten erikoisiskujen jakelun myötä.
Vaikka joku pälli
vaihtoikin kontrolleissa nelosesta tutun toiminta- sekä juoksunappien
paikat keskenään, kontrolleihin tottuu aikanaan ja ne toimivat loppujen
lopuksi oikein hyvin.
Gold Edition sisältää mm.,
bonuskledjuja sekä lisäepisodit, Lost In Nightmares ja Desperate Escape.
Molemmat episodit ovat toki naurettavan lyhyitä rykäisyjä alkup.
Hintaansa nähden. DE on pelkkää peruspaukuttelua loppuun asti, mutta LIN
palauttaa peräti pelin genren takaisin selviytymiskauhun pariin.
Bonuksena löytyvä klassikkopelien kuvakulma oli hauska lisä kyseisen
skenaarion alkupuoliskolla. LIN on ehkä lyhyt, mutta hyvällä tavalla
ahdistava kauhupläjäys. Mercenaries-tila, erikoisversioineen on sekin
yllättävän hubaa paukuttelua, varsinkin kaverin kanssa.
Vielä
näin lisäkehuna on mainittava, että peli toimii myös
kiitettävänkokoisena tietopakettina pelisarjan aikaisemmista
tapahtumista. Myös muistakin pelin otuksista ja hahmoista löytyy
melkoiset määrät tekstiä. Onko tämä kaikki tähdellistä vai ei, jää
pelaajan päätettäväksi.
Ulkoasullisesti en pelissä näe mitään
motkotettavaa. Maisemat ja animaation laatu näyttävät vain niin pirun
hienoilta. Vielä upeampi yksityiskohta on se, että hahmot kantavat
silmin nähtävästi ylimääräisiä aseitaan, esim. haulikot ja muut
raskaammat aseet näkyvät selässä tavanomaisen hammerspace-varastoinnin
sijaan. Vihollisia löytyy useata eri sorttia, pääasiallisesti majineja
ja plaga-siittien muunnoksia, kuin myös enemmän tai vähemmän övereitä
geenimutantteja. Esim. Kakkosreskusta tutut, nuolijat, käyvät nyt
pelaajan kimppuun ihan uuden sukupolven voimin.
Pakko
tunnustaa, että toisin kuin nelosen parissa, koin tämän pelin aikana
useampaankin otteeseen lieviä pelonsekaisia tunteita. Osasyynä tähän on
tietysti hemmetisti rajattu näkökenttä, kiitos ladonoveakin leveän
Chrissin hartijoiden, mutta kyllä sitä kummasti iskee pakokauhua kun
kudit ovat vähissä ja perässä juoksee joko regeneraatiokyvyllä siunattu
mutanttitorakka, giganttisella kirveellä huitova pyöveli tai
moottorisahan kanssa heiluva perunasäkkimies. Kertalaaki-vihollisia on
tässä pelissä yllättävän paljon. Ette uskokaan miten ahdistavaa
ylipäätään on kahlata krokotiileja täynnä olevan vesialueen poikki.
Mutta sitten onkin vuorossa nootien nakkelu:
Ensimmäisenä otetaan esille tuo huoneen perillä seisova pikkunorsu, jonka kyljessä vaikuttaa lukevan pienellä kirjoitettu ”rasismi”.
On kyllä sikäli loogista, että kun kohdataan bioaseiden saastuttamia
ihmisiä afrikassa, on todennäköistä että uhrit koostuvat juurikin maan
enemmistöstä.
Uskon että rasismikohuilla on silti jotain
pointtia, kun eräässä kohtaa vastassa on kaislahameissa pomppivia
villejä keihäät ja nuijat tanassa. Vähän sama, kun lähetettäisiin
valkonaamainen, nättipoika, ämeriikkalainen teilamaan raivotautisia
inkkareita, jotka tykkää harrastaa kannibalismia sekä sisäsiittoisuutta.
Onneksi tälle kaislahame-kohukohdalle annettiin sentään pelinsisäinen
perustelu.
Tokihan tekoäly tajuaa Left 4 Deadin bottien
tapaan esim. parantaa pelaajaa, pysyä kriittisillä hetkillä etäällä
vaarapaikoista ja tulla jeesaamaan kun vihut ovat tarranneet
pelaajaan... siis useimmiten. Toisinaan sitten sitä muistaa, että
tekoälyn laadusta on vastannut sama pelifirma, jonka kädenjälkeä on mm.
Dead Risingin uskomattomat tekoälytampiot.
Kun tekoälykaveri onnistuu perseilemään, niin silloin tämä todellakin perseilee viimeisen päälle ja totaalisesti perseileekin.
Tokihan
tekoälytampion voi korvata kaverin kanssa jaetulla ruudulla tahi sitten
tuttujen/ tuntemattomien kanssa, mutta näissäkin ratkaisuissa on omat
riskinsä. Kaikkien vaihtoehtojen hyvät ja huonot puolet menevätkin
lyhyesti näin:
1. Teko”äly”.
+ Osaa asiansa, jos harjoittelet helpolla ja pidät tämän kaukana parannusvälineistä.
- Vaikeimmalla pelillä tämä onkin täysi saatanan vajaakki, josta on lähinnä haittaa.
Allekirjoittaneen
pelityksessä tekotampio mm. tuhlaili parannusvälineitä tarpeettomilla
hetkillä, juoksi päistikkaa miinoihin, jäi pällistelemään tyhjää kun
tarvitsin apua ja juoksihan tuo torvi useaan otteeseen päin
tappajakoiria ja kuolla kupsahti silloin kun tämä oli liian etäällä
pelastettavaksi.
Sikäli on kuitenkin kehaistava tekoälykaverin
sihtiä, sillä varsinkin kiikarikiväärin kanssa ja muutamissa muissakin
kohdissa tekoäly osuu maaliinsa jopa niinkin hyvin että se tuntuu joskus
fuskulta.
2. Kaverin kanssa (Split Screen)
+ Pelissä pärjää hyvin, mikäli kaverikin osaa pelata.
+ Neuvojen jakelu ja taktikointi toimii helpommin.
- Mikäli kaveri ei osaa pelata, voi tästä seurata ongelmia
- Jaettu ruutu voi olla tavan töllöttimellä ihan saatanan pieni.
Omalla
kohdalla ei sattunut mitään järkyttäviä ongelmia, kommunikaatio pelitti
hyvin ja molemmat osasivat asiansa, mutta jaettu ruutu pienentää
näkyvyyttä ilkeästi laajakuvaa pienemmissä telkkareissa. Kahden tunnin
pelityksen jälkeen alkoi silmiä särkemään.
3. Netin välityksellä.
+ Mikäli kaveri on kokenut tai on sinulle tuttu, pelitys toimii.
+ Ei jaettua ruutua.
- Mikäli Pingien välinen ero on iso, valmistautukaa pätkivään peliin.
- Tuntemattomien kanssa pelaaminen on melkoista rulettipeliä.
- Läpipeluu käy mahdottomaksi, mikäli kaveri päättää jättää pelin kesken
Parit
kerrat avustamaan on sattunut ihan kokenut kaiffari, mutta toisaalta
riesana on ollut niin täysiä nyypiä ja ainakin yksi ihmeperseilijä, joka
tyytyi, varoittamatta seisoskelemaan paikoillaan varmaan vartiksi.
Täytyi olla melkoinen gourmetateria, räjähtävä ripuli, ulkoilua vaativa
koira tahi sitten taivaallinen pikapano kyseisellä pelurilla, kun piti
pelistä karata noinkin pitkäksi aikaa.
Pelin seuraavana syntinä ovatkin hahmot ja aivan tolkuttoman naurettavat juonikuviot/kohtaukset.
Uusista
hahmoista ainoa hyväksi koettu oli Josh Stone, kaikki muut ovatkin
sitten kämäisiä kliseekasoja tahi sitten muuten vaan joutavia hahmoja.
Irving on vinkuvine aksentteineen yhtä epäuskottava pahis kuin Alfred
Ashford, mutta sillä erotuksella että Alfredin kuollessa tunsin tätä
kohtaa edes sääliä. Irvingin kitumista katsoessa teki vain mieli tunkea
puukko tämän nieluun vielä kun tämä hengitti. Sitten Sexcella, eikun
siis Excella Gionne... ei helvetti... Kamala aksentti ja naurettavat
vaatteet, 'nuff said.
Mikäli Chrissin överit hauikset ja
pelin muutamat toimintakohtaukset eivät mene vielä naurettavuuksiin,
niin viimeistään muinaisraunioissa toimiva kuolonsäde tai lopputaistelu
tulivuoressa vetää kaikki saakelin mittarit kaakkoon siihen malliin,
että jopa Metal Gear Solid: Twin Snakes näyttää järkevältä matskulta.
En
uskonut, että Code: Veronican ajoilta asti pyörinyttä tarinakuviota
saataisiin Capcomin laadun tuntien enää mitenkään järkevään päätökseen,
mutta olen silti tyytyväinen että edes pelisarjan päätarina tajuttiin
päättää tämän osan myötä. Vitosen tarina on semmoista House of the
Dead-pelien tapaista sekoilua, että onkin vain parhainta keskittyä itse
peliin varsinaisen ”tarinan” sijaan.
Pahin synti kuitenkin
pelin kohdalta onkin sitten kahden vanhemman hahmon, Jillin ja Weskerin
laadullinen raiskaaminen. Vaikka peli kuinka yrittäisi perustella
Jillin blondausta ja yleistä muutosleikkiä, niin se vaan on yhtä typerä
ratkaisu kuin se tissien väliin asetettu aivopesulaite. Albert Wesker on
ollut salaperäinen ja cool pahishahmo useankin pelin ajan, mutta
vitonen päätti sitten vesittää kaiken tekemällä tästä suoraan
Marvel-sarjiksista repäistyn, jumalkompleksilla höystetyn
maailmanvalloittajan...herran pieksut, jopa pelikin totesi tämän saman
ääneen!
Weskerin äkkiä, kuin tyhjästä repäisty ”syntytarina” oli
sekin ihan surkea. Ainoa asia mistä olin tyytyväinen, että Oswald
Spencer todellakin oli pyörätuolissa istuva, ihmisiä manipuloiva vanhus,
kuten olin aina kuvitellut.
Tiivistys laiskoille (tl;dr):
Vaikka
vitosessa välillä vitutuksen aihetta löytyykin, rohkenen pitää sitä
silti viihdyttävämpänä räiskintänä kuin mitä RE4:sta. Onhan tässä jopa
Reskua nippanappa enemmän mitä nelosessa. Mutta niin kauan, kun ei
ajattele peliä RE:nä tahi välitä pelin saippuaooperasta, on
selviytymistoiminta-matsku yllättävän kivaa meininkiä, varsinkin kaverin
kanssa. Olen kiitollinen siitä, että vitonen sentään lopetti vanhan
tarinakaavan. Eipähän tarvitse välittää mitä pasketta uudet osat (paitsi
seiska) tarjoavat RE-nimen alaisena. Gold Editionin myötä ei tarvitse
myöskään maksaa lisäepisodeista.
4-/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti